Seikkailuhenkisen herrasväen harrasteena syntynyt ralliautoilu alkoi urheilulajina ammattimaistua 1950-luvulla. Ei kestänyt kovin pitkään ennen kuin sen kansainväliselle huipulle nousivat ensimmäiset suomalaisnimet.
Rauno Aaltonen ja Pauli Toivonen pääsivät kumpikin kilpailemaan tehdastallin puitteissa 1961, jolloin ensin mainittu ajoi voittoon EM-osakilpailuna järjestetyssä Puolan Rallissa. Mercedes-Benz oli ilmoittanut Aaltosen kisaan Eugen Böhringerin kartturina, mutta Rauno ajoi käytännössä kaikki soraosuudet saksalaisen hoidellessa asvalttitaipaleet.
Aaltonen siirtyi pian British Motor Corporationin kuljettajaksi ja sai tallikumppanikseen Timo Mäkisen, jonka hurjat otteet herättivät välittömästi huomiota kaikkialla missä hän kilpaili. Suomalaiskaksikosta alettiin käyttää nimitystä ”Mini Finns”, kun he niittivät menestystä BMC:n Mini Cooperilla. Aaltonen ehti myös 1964 ottaa voiton legendaarisessa Spa-Sofia-Liege maanitekilpailussa isolla Austin Healey -urheiluautolla. Kyseessä oli kolme ja puoli vuorokautta kestävä maraton Belgiasta Bulgariaan ja takaisin, Keski-Euroopan huimimpien vuoristoylitysten kautta. Tämä yleisillä teillä siviililiikenteen seassa kulkenut ralli todettiin niin vaaralliseksi, ettei sitä enää tuon jälkeen voitu järjestää.
1965 muodostui suomalaisen ralliautoilun ehkäpä kaikkien aikojen menestyksekkäimmäksi kaudeksi. Se alkoi Timo Mäkisen voitolla Monte Carlo Rallissa ja huipentui Rauno Aaltosen Euroopan mestaruuteen, joka varmistui RAC Rallin voitolla. Tässä vaiheessa suomalaisten tehdaskuljettajien joukkoon oli liittynyt myös Simo Lampinen.
1968 kovin suomalaisnimi oli Pauli Toivonen, joka kruunattiin Euroopan mestariksi voitettuaan Porschella kuusi kansainvälistä rallia. Hannu Mikkola murtautui lopullisesti lajin huipulle, missä sitten pysyikin parinkymmenen vuoden ajan. Hän saavutti uransa alkuvuosina suurvoittoja poikkeuksellisen pitkissä kisoissa, kuten 26.000 kilometrin mittaisessa Lontoo-Meksiko -maratonrallissa 1970 ja kolmen valtion alueella kierrelleessä Safari Rallissa 1972. Mikkola oli ensimmäinen Safarin valloitukseen pystynyt kuljettaja Afrikan ulkopuolelta.
Markku Alén astui tehdaskuljettajien joukkoon 1974 ja voitti n.s. FIA Cup’in 1978; siis vuotta ennen kuin vastaavasta suorituksesta olisi palkittu virallisella maailmanmestarin tittelillä. Sen saavutti suomalaisista ensimmäisenä Ari Vatanen 1981. Jatkoa seurasi heti kaksi vuotta myöhemmin, kun nelivetopioneerin saappaisiin astunut Hannu Mikkola vei mestaruuden Audi Quattrolla.
Vatasen uran mieliinpainuvin jakso ajoittui vuosille 1984-85, jolloin hän ajoi Peugeotilla viisi peräkkäistä voittoa. Superautojen aikakaudeksi kutsutulla aikavälillä 1983-86 järjestetyistä 48 MM-osakilpailusta suomalaiset veivät nimiinsä 29. Mestareiksi nousivat Timo Salonen 1985 ja Juha Kankkunen 1986.
Mestaria odotettiin myös Henri Toivosesta, mutta hänen surmansa Korsikalla sattuneessa onnettomuudessa muutti koko lajin olemusta. Autojen nopeuksia pudotettiin reippaasti samoin kuin kilpailujen kestoa. Se ei estänyt Juha Kankkusta ajamasta toiseen peräkkäiseen maailmanmestaruuteen 1987. Kankkunen päätyi vielä MM-ykköseksi 1991 ja 1993. Hänen neljästä mestaruudestaan kolme oli saavuttu erimerkkisillä autoilla: Peugeotilla, Lancialla ja Toyotalla.
Juha Kankkunen ja Timo Salonen saavuttivat menestystä myös rallin erikoislajiksi kehittyneissä off-road kisoissa, joissa varsinaisena uranuurtajana toimi Ari Vatanen neljine Pariisi-Dakar voittoineen. Suomalaisten autoina aavikoilla olivat yleensä Peugeot tai Citroen.
1990-luvun jälkipuoliskolla rallin MM-sarja kiinteytyi sillä tavoin, että tehdastallit sitoutuivat osallistumaan kaikkiin osakilpailuihin. Tämän vuoksi maailmanmestaruudesta haaveilevan kuljettajan piti pystyä ajamaan voitosta likimain kaikissa olosuhteissa. Siihen haasteeseen tarttui vakuuttavalla päättäväisyydellä Tommi Mäkinen. Hän ajoi voittoja asvaltilla, soralla, lumella ja jäällä, sekä myös Kenian pölyssä ja liejussa. Se tuotti Mitsubishin ratissa neljä peräkkäistä maailmanmestaruutta 1996-99 ja yhtä monta voittoa Monte Carlossa 1999-2002, näistä viimeisen Subarulla.
Mäkisen mestaruusputkea jatkoi saumattomasti Marcus Grönholm, joka pystyi tarttumaan valtikkaan heti ensimmäisellä täydellä MM-kaudellaan vuonna 2000. Grönholmista tuli samalla tavallaan Ari Vatasen manttelinperijä, sillä aivan kuten Vatanen oli aikanaan nostanut Peugeotin ralliteiden valtiaaksi, Marcus palautti ranskalaismerkin samaan asemaan heti sen tehtyä paluun MM-sarjaan. Toinenkin mestaruus heltisi vielä Peugeotilla 2002, mutta Fordilla ei temppu enää muutamaa vuotta myöhemmin onnistunut, vaikka osakilpailujen voittotili yhä karttui komeasti.
Ylikäymättömän esteen useammille mestaruuksille muodosti Sébastien Loeb, jonka asema MM-rallin valtaistuimella kesti horjumattomana 2004-2012. Hetkittäin hänet pystyivät haastamaan Mikko Hirvonen ja Jari-Matti Latvala, joista ensin mainittu lopetti uransa 15 osakilpailuvoiton jälkeen.
AKK:n nuorisomaajoukkuekokonaisuus, Flying Finn Academy, pyrkii pitämään huolen, että perinteitä jatketaan niiden velvoittamalla tavalla. Valmennusryhmän kasvateista Esapekka Lappi on jo osoittanut kykenevänsä voittoihin kansainvälisissä ympyröissä ja Teemu Sunisen ensiaskeleet MM-areenalla lupaavat hyvää nekin. Kansainvälisiä rallipiirejä jo lapsuudestaan asti kohauttaneen, nuoren Kalle Rovanperän lahjakkuus tietänee myös sitä, että menestystarinalle ei näy loppua.
